Well, it's not that simple. Mun lokakuu on ollut aika myrskyinen. Paljon on tapahtunut kaikenlaista, ja toisaalta taas ei. Overthinking on aiheuttanut mulle päänsärkyä, pahaa mieltä ja masennusta, niin kuin sillä usein on tapana. Toki tällä mun yliajattelullakin on ollut syynsä, eikä ongelmien alkuperä ole täysin vain mun oman pään tuotoksia. Ehkä tämä on se mun kriisi, josta viisaammat, muun muassa oma isoveli mua varoitteli. Ainakin ainekset tuohon kyseiseen kulttuurishokin vaiheeseen ovat reseptin mukaiset: kaikki tehdään niin huonosti ja väärin täällä Australiassa, pyh nämä mitään "laid-back" ihmisiä ole ja kirsikaksi kakun päälle vielä nämä hemmetin kärpäset, jotka lentävät silmille ja suuhun ja joita riittää vaikka kymmenen yhtä ihmistä kohti. (toivottavasti listan viimeinen kohta selittää kuinka kovin huonosti mulla täällä menee)
Se asia, joka mut lähiaikoina on saanut välillä mahdottomankin surulliseksi, vihaiseksi ja mitättömän tuntuiseksi on tämä käsittämätön high school drama. Kun olet pitkän aikaa jollekin niin tärkeä, teette kaiken yhdessä ja vietätte aikaa ja yhtäkkiä hän kohtelee sua kuin ilmaa, etkä saa asialle ikinä mitään selitystä. Kun lähdet kaveriporukalla bileisiin, mutta illan aikana sut jätetään yksin ja kun kysyt "kaveriltasi" onko hän nähnyt muita, sulle tokaistaan "I don't fucking know where they are". Kun sulle yksinkertasesti ollaan ilkeitä ja kaksinaamaisia sen jälkeen, kun on esitetty, että ollaan ystäviä. Johdetaan harhaan ja sitten hylätään. Mun käsitys ystävyydestä ei todellakaan kuulosta tältä. En siedä tuollaista käytöstä, se on mun mielestä niin tarpeetonta ja naurettavaa. Se saa mut erittäin surulliseksi ja pettyneeksi itseäni kohtaan.
Kiitos ystävälleni Lauralle, joka uskomattoman hyvin kirjoitetulla vaihtariblogillaan innosti muakin kirjoittamaan rehellisemmin huonoistakin asioista. Parin viikon pahimman kriisin, muutaman luvattoman pitkän Suomeen kohdistuneen skypepuhelun ja uudelleen asennoitumisen jälkeen elämä ei ehkä kuitenkaan ole niin kamalaa. On kummallista, miten huonot jaksot saakin arvostamaan pieniä ja isompia asioita joista olla kiitollinen. Ihmiset, jotka jaksavat joka kerta hymyillä ja kysyä kuulumisia. Mahtava olo hyvän treenin jälkeen. Aurinkoinen, lämmin sää. Jokaviikkoiseksi rutiiniksi muodostunut TV-sarjan seuraaminen hostvanhempien kanssa kera jäätelöannoksen. Ystävät ja perhe Suomessa (ja Ranskassa ja USA:ssa, missä nyt meettekään). Olen ymmärtänyt, että vaikka aina elämä täällä ei olisikaan täynnä ohjelmaa ja hauskuutta, vaikka en ole löytänyt todellisia sydänystäviä täältä ja vaikka joskus epäonnistun, sitä ei kannata murehtia liikaa. Olen kuitenkin Australiassa, elämässä vuotta josta niin kauan unelmoin, joten voin yhtä hyvin ottaa kaiken irti ja nauttia täysillä asioista, jotka mulla on hyvin. Tänne on joka tapauksessa tultu kasvamaan, ja ainut keino tähän on varmaankin vaikeuksien kautta.
 |
| These ladies |
Tällaista tekstiä tällä kertaa! Nopea muistutus tähän loppuun, että sosiaalinen media ei kerro kaikkea, ei todellakaan. Vaikka näyttäisi, että mun tai jonkun muun vaihtarin elämä olisi täydellistä pelkästään Instagram -käyttäjän perusteella, kerron teille, että tämä mitä todennäköisemmin ei ole totuus. Jos kuitenkin mun elämä kiinnostaa Instagraminkin kannalta, mut löytää sieltä nimellä elinalatvala_. Sitä myös päivittelen melko tiheään tahtiin toisin kuin tätä blogia, joka aina meinaa kummasti unohtua, hupsis. Nauttikaahan torstaipäivästänne ja tulevasta Halloweenistä jokainen!
Elina
